Palautuminen Ironman -kisoista.

Alkaa olla kaksi viikkoa Ironman -kisojen maaliintulosta. Tässä on ehtinyt kelailla mielessään, mitä sitä on tullut tehtyä ja miltä moinen urakka tuntuu kropassa.
Otetaanpa vielä pieni yhteenveto siitä, mitä lauantaina 18.5.2013 tuli tehtyä:

Kokonaisaika: 
Loppuaika näytti virallisen kellon mukaan olevan 13 tuntia 58 minuuttia ja 10 sekuntia. Tavoitteenihan oli alittaa 14 tuntia, joten siihen päästiin. Kokonaisaika muodostui seuraavista osa-ajoista:
Uinti, 3.8 km: 1h 16 min 19 sek.
Pyörä, 180.2 km: 7h 32 min 55 sek.
Juoksu 42,195 km: 4 h 45min 14 sek.
Vaihdot: noin 20 minuuttia

Sykkeet:
Sykkeiden osalta uinnissa sykemittari ei toiminut. Luulen, että aurinkorasvaa tuli laitettua niin paksusti, ettei lähetinvyön kontakti ollut riittävä. Pyöräilyn ja juoksun osalta sykkeen mittauksessa ei ollut ongelmia.
Keskisyke: 132 (aerobisen kynnyksen tuntumassa)
Pyöräily: 130. maksimi 158
Juoksu: 135 (aerobisen kynnyksen tuntumassa). Maksimisyke 164

Kalorinkulutus: 
Kokonaiskulutus: 10 700 kcal (uinnista kaloreita en saanut, koska sykkeenmittaus ei onnistunut)
Uinti: ------------ (arvio on, että kulutus oli noin 800 kcal)
Pyöräily: 6407 kcal
Juoksu: 4290 kcal

Kisan jälkeen..

Maaliin tulon jälkeen fiilis oli, sanotaanko"taivaissa". Kilpailun johtajan kanssa vaihdettiin muutama sana ja sen jälkeen etsimään kisakaveria hierontateltasta. (kuva. Kari Heljasvaara)

Maaliintulon jälkeen (maalissa olin klo 21.00) voimia oli urakasta vielä sen verran, että maalialueelta hotellille (n. 1.5 km) taival taittui kävellen. Huoltojoukot olivat tilanneet pizzat, joista pienet siivut nautiskelimme hotellilla kisan jälkeen kerraten kisan tapahtumia. Keittelimme vielä iltakahvit. Puolenyön aikaan tulikin jo nukkumatti kylään ja uni tuli silmään voimakkaalla tilannenopeudella. Uni loppui klo 5.00, jonka jälkeen menikin pari tuntia pyöriskellessä sängyssä ja odotellessa aamukahvin valmistumista huoltajien toimesta.

Ironman nro. 403 (kuva. Kari Heljasvaara)

Palautumista..

Kisan jälkeisinä päivinä matkan rasitus tuntui jaloissa. Kisan jälkeen kolme seuraavaa päivää menikin tallustellessa enemmän ja vähemmän suorin jaloin. Varsinkin portaissa laskeutuminen oli vaivalloista. Monelle varmaan tuttu fiilis.
Jalkojen lihasarkuus oli ennustettavissa ja itse asiassa se vain muistutti siitä, mitä oli tullut tehtyä. Iloisin mielin jalat tönkköinä sai kulkea, olihan sen ansainnut.

Pitkä-aikaisimmat vauriot kisasta tuli kuitenkin selkänahkaan sekä niskaan. Märkäpuku hankasi niskan auki uinti-osuudella ja helle, hiki ja muu lika saivat niskan tuntumaan aralta usean päivän. Niskan lisäksi toiminnallista haittaa nukkuessa aiheutta selkä, joka kärähti pahasti auringon paahteessa. Reissun rasitus tuli siis kirjaimellisesti revittyä selkänahasta, sillä iho alkaa nyt parin viikon jälkeen olla lähellä normaalia selän alueella.

Kärähtänyt selkä (suojakerron 50:stä huolimatta) sekä niska muistuttivat urakasta vielä reilun viikon päästä maaliintulosta.

Harjoittelusta kisan jälkeen..

Olin ajatellut, että kisan jälkeen palautumiseen menisi noin 2 viikkoa. Mitään kiirettä palautumisen kanssa ei kuitenkaan ollut, sillä seuraava tapahtuma olisi vasta noin kuukauden päästä eli 15.kesäkuuta ja tuolloin vuorossa on 100 km sauvakävely. Sauvakävely kävelleen yhteen putkeen kahdella noin 45 minuutin ruokatauolla ja kokonaiskesto on arviolta 23 tuntia. Siihen mennessä olisi siis ihan hyvä ehtiä palautua.

Seuraavalla viikolla harjoittelu koostui lähinnä hyötyliikunnasta. Työmatkoja pyöräillen sekä perjantaina (kuusi päivää kisan jälkeen) kevyt 40 minuutin hölkkä. Fiilis ja tuntemus oli palautuneen tuntuinen jo seuraavalla viikolla ja leposykkeet, leposyketestit sekä tunetemus kevyessä rasituksessa osoittivat sen, että palautuminen on lähtenyt käyntiin. Seuraavan viikon harjoituksia kertyi kokonaiset 3 tuntia 45 minuuttia :)

Toinen alkava viikko kisan jälkeen ja päätin jo lisätä hieman liikuntaa edelliseen viikkoon. Kyseessä on siis meneillään oleva viikko.
Tiistaina tein ensimmäisen reippaan harjoituksen testinä palautumisesta. Ajoin pyörällä reippaasti töihin noin 35 minuuttia, vaihdoin lenkkarit jalkaan ja juoksin 30 minuuttia vauhtikestävyyden ala-alueella. Tuntemus oli aivan hyvä ja pystyin juoksemaan samoilla sykkeillä ja vauhdeilla kuin ennen Lanzarotea. Syykkeet myös palautuivat hyvin, joten kokonaispalautuminen tuntuu olevan hyvällä mallilla.

Tälle viikolle harjoituksia on kertynyt 6 tuntia ja viikonloppuna tulee muutama tunti lisää, joten ihan laakereilla lepäilystä ei ole kyse. Yöunet, verenpaineet, sykkeet, tuntemus, yms. ovat olleet normaalilla tasolla, joten syytä epäillä palautumista ei mielestäni ole. Tällä viikolla olenkin käynyt juoksemassa, pyöräillyt, uinut, melonut sekä tehnyt lihaskuntoa. Monipuolista ja mukavaa sporttia mielen virkistykseksi.

Tulevista...

Tulevia tapahtumia ovat jo aiemmin mainittu Tervareitistön kävely (100km) sekä heinäkuussa Joroisilla järjestettävät triathlonin puolimatkat. Siellä lähdetään parantelemaan aiempia ennätyksiä, kuinkas muutenkaan.
Ensi viikolla aletaan laittamaan anaerobista kynnystä kuntoon, jotta puolimatkalla jaksetaan puskuroida maitohappoa.

Sporttia viikkoon,

T: Lasse

Tervareitistö vaellus!

Tervehdys!

Taas on se aika vuodesta kun Ironman ja kumppanit kiskovat lenkkarit jalkaan ja patikoivat 100 kilometrin Tervareitistön läpi.
Olemme kävelleet reitin läpi kahtena edellisenä kesänä ja tänä vuonna reitille on mahdollisuus liittyä mukaan ihan kenen tahansa. Jos olet kiinnostunut 110 kilometrin kävely / sauvakävely haasteesta, niin alla tietoa tapahtumasta:

Tervareitistöllä on runsaasti upeita maisemia. Öinen ja valoisa suomen luonto on todella kaunista katseltavaa myös patikoijan silmin.

Pohjois-Pohjanmaan maakuntaretkenä järjestetään:

Kaikille avoin patikointitapahtuma Oulujokilaakson Tervareitistöllä 15 -16.6. 2013 

Lähtö tapahtuu kahdessa osassa Oulun Sankivaarasta, jossa sijaitsee Tervareitistön lähtöpaikka ja päättyy Rokua health & spahan. Matkan pituus on kokonaisuudessaan 100 kilometriä jakautuen kolmeen noin 33 kilometrin etappiin (Sankivaara-Muhos, Muhos-Utajärvi ja Utajärvi-Rokaua).

Tapahtuman tarkoitus on lisätä Tervareitistön tunnettavuutta ja tarjoa yksi vaihtehto lisää liikuntaa harrastaville sekä haasteita kaipaaville.

Tapahtumaan voi osallistua kaveri- tai työporukalla  viestityyliin jolloin ryhmän jäsenet kulkevat jokainen oman osuuden reitistä. Linja-auto kuljettaa matkan varrelta liittyjät ja  huolehtii matkalta poistuvat Rokualle päätöspisteeseen. Kuljetus on myös tapahtuman patikointijuhlan jälkeen Rokualta takaisin Ouluun sunnuntaina  16.6.  klo 16.00.

Matkanvarrella on huoltopisteitä, mistä saa nestetäydennystä ja kahdessa huoltopisteissä voit myös ostaa ruokaa.  Huoltopisteet sijaitsevat etappien välillä ja jokaisen etapin välillä on kaksi huoltoa.

Vaelluksella on ryhmän vetäjä joka aikatauluttaa liikkumista. Lisäksi on perämies joka huolehtii että kaikki pääsevät vähintään seuraavalle poistumispaikalle mistä voi tarvittaessa nousta bussin kyytiin. Ensiapuryhmä liikkuu vaelluksella mukana.

Tapahtumaan pitää ennakkoilmottautua. Ilmoittautumisia otetaan vastaan ja pidäthän kiirettä sillä vain 50 nopeimmin ilmoittanutta pääsee mukaan ensimmäiselle Tervareitistö Vaellukselle. 

Ilmoittautuminen: http://www.popli.fi/tervareitisto/tervareitti-ilmoittautuminen/

Ohjeita ja aikatauluja vaellukseen osallistujille: http://www.popli.fi/tervareitisto/ohjeita-tervareitisto-vaelluksel/

 Osallistumismaksu 35 € (sisältää nestetäydennykset huoltopisteillä, sekä ruokailun ja kylpylän käytön  Rokuan kuntokeskuksessa).

Lähdöt reitille Sankivaarasta klo 12.00 ja 14.00

Reittikartta löytyy Oulun kaupungin liikunnan ja ulkoilun verkkosivuilta.

 Osallistujille järjestetään infotilaisuus CitySportissa Raksilassa  lauantaina 8.6. klo 13-15.Tapahtuman järjestää Pohjois-Pohjanmaan Liikunta ry

Nousukunto -blogissa on viime vuoden reitistä matkakertomus: http://nousukunto.blogspot.fi/2012/08/100-kilometrin-sauvakavely.html

Muutamia Nousukuntolaisia (blogin lukijoita) onkin ilmoittautunut jo mukaan, joten tervetuloa sankoin joukoin mukaan!

Sporttisin terveisin,

Lasse

IRONMAN!!

Operaatio Lanzarote Ironman  on saatu nyt päätökseen. Seuraavassa raporttia kisapäivän etenemisestä sekä tunnelmista.

Kisapäivän aamu:

Herätyskello hälytti klo 04.40 valmistautumaan tulevan päivän haasteeseen. Yö oli nukuttu vaihtelevalla menestyksellä, sillä sekä kisajännitys, että turistien älänmölö haittasi yöunta. Kisapaikalle saapuneet turistit sekä kannustajat eivät välttämättä osaa ajatella tilanteita elämänsä kovimpaan fyysiseen koitokseen valmistautuvien kisailijoiden näkökulmasta.

Kaikki tavarat oli pakattu edellisenä iltana jo valmiiksi, joten aamulle jäi enää  tavaroiden tsekkaus, aurinkorasvojen levitys sekä tukeva aamupala. Aamupalan kokkasi meille itse sauvakävelyn maailmanmestari Kari Heljasvaara, joka toimi yhtenä huoltajana ja mentorina. On onni ja kunnia saada kokenut huoltaja joukkoomme helpottamaan meidän urakkaa. Kari jos kuka, tietää mitä tällaisen urakan läpivieminen vaatii. Lisäksi Karin espanjan kielen taito sekä paikallisen kulttuurin tunteminen osoittautui erittäin tärkeäksi voimavaraksi.

Kilpailupaikalle..

Lähdimme kävelemään aamun pimeydessä ja mittarin mukaan 14 asteen lämpötilassa hotellilta kohti kisapaikkaa klo 5.40. Kävelymatka oli noin 20 minuuttia, joten ajattelimme olevamme ajoissa paikalla. Muutoin kisavarustus oli jo tsekattu edellisenä päivänä, mutta pyörän juomapullot tuli täyttää sekä renkaan ilmanpaineet tarkistaa. Päätin laittaa paineita renkaaseen noin 7 kiloa, normaalin 8 kilon sijaan. Tämä sen vuoksi, että tiet olivat välillä todella surkeassa kunnossa ja hieman vajaampi rengas ei puhkea niin helposti ja toisaalta tienpinta ei hakkaa käsille ja niskaan niin lujaa, kuin täysi rengas. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä rengas rullasi kuitenkin hyvin ja rengasrikoilta vältyttiin. Kirjoitin pyörän triathlon tankoihin itselleni vielä kannustustekstin ”Go slow to go fast”. Slogan on maailman ensimmäisen Ironmanin motto ja siinä todella on järkeä.

Pyörien tsekkauksen jälkeen aikaa lähtöön oli 40 minuuttia. Suuntasimme suorinta tietä vessajonoon, jota riittikin harmiksi asti. Jonotimme noin 25 minuuttia vessaan, joten märkäpuvun laittoon ja 100 metrin päähän lähtöalueelle siirtymiseen ei jäänyt turhaa aikaa. Kun reilut 1700 kilpailijaa käyttää 23 rannalle kiikutettua vessaa, siitä syntyy väkiselläkin jonoa. Pienessä paniikissa vedimme märkäpuvut päälle ja heitimme vaihtokassit telineeseen. Tässä vaiheessa huomasin, että olin unohtanut laittaa niskaan kinesioteippiä estämään märkäpuvun tarran hankaaminen. Edellisinä päivinä treeneissä huomasin saaneeni ihon rikki niskasta, kun märkäpuku repi niskan auki. Suolainen merivesi ei todellakaan tunnu kivalta siinä vaiheessa. No, tässä vaiheessa ei auttanut kuin toivoa, että iho kestää edes uintiosuuden ja pyydän rantautuessa ensiaputeltasta iholle rasvaa ja mahdollista sidettä.

Olimme lopulta hyvissä ajoin uimarannalla odottamassa lähtöä ja ehdimme fiilistellä hieman startti tapahtumaa.

Opetuksena aamutoimista se, että aikaa kannattaa varata aina mieluummin hieman liikaa kuin ajastaa aamutoimet tiukalle.

Massahurmaa..

”A dream you dream alone is only a dream. A dream you dream together is reality” – John Lennon-

Kaikki 1760 Ironman unelmasta haaveilevaa (kaikki eivät toki olleet ensikertalaisia) olivat kokoontuneet Puerto Del Carmenin rannalla lähtöä varten. Lähtöön oli aikaa muutama minuutti, kun asetuimme märkäpuvulla varustettujen triathleettien jonoon. ”Welcome to Lanzarote Ironman. This is competition, where normal limit gonna die” kuului kauittimesta. Siihenpä ei juuri lisättää ole. Luvassa oli rankka koettelemus J

Toivotimme Janin kanssa vielä toisillemme hyvät matkan toivotukset ja onnea kisaan. Olihan takana parisen vuotta yhteisiä treenejä ja kisoja. Lisäksi ei ollut varmaa törmäisimmekö toisiimme kisan aikana.

Lähtölaukaus kajahti ja reilu 100 metriä pitkä mustapukuisten miesten ja naisten vyöry sai merenelävät siirtymään sijoiltaan. Olin suunnitellut uintiosuudelle sellaisen taktiikan, että lähden joukon loppupäästä, sillä saisin valita uintilinjat rauhassa. Se, maltatko odottaa uintiosuudella kaksi minuuttia ja saat uida rauhassa vai ryntäätkö sillisalaatin sekaan mereen ja kulutat turhaan energiaa on tietysti jokaisen päätettävissä. Kisan jälkeen valokuvia katsellessa huomasi, kuinka paljon turhaa aikaa ja energiaa voi kuluttaa heti lähdössä valitsemalla liian etäisen uintilinjan. Jo ensimmäisen 150 metrin aikana, jotkut uivat ylimääräiset 50 – 100 metriä kiertämällä ulkoreunaa.

Uinnin lähdössä oli kuhinaa. Toiset valitsivat hieman pidemmän uintireitin. Itse uin reunanauhan vieressä.

Uinti osuudelle lähdin maltilla ja olin käynyt paljon mielikuvissa läpi jokaisen käsivedon rentoutta. Turhaa puristamista tulisi välttää ja jokaisen vedon tulisi olla kevyt ja rento. Samoin uintiasento olisi alusta asti pidettävä mahdollisimman hyvänä, sillä liian pystyssä uinti kuluttaa energiaa ja saa olon hermostuneeksi. Tämän vuoksi kannattaa miettiä, millä taktiikalla lähtee kisaan uintilinjoja ja lähtöasemaa valitsemaan.

Uinti lähti hyvin käyntiin ja sain aloitella maltilla. Etupuolellani oli varmasti yli tuhat uimaria ja takana muutamia satoja. Pyrin uimaan koko ajan reunanauhaa pitkin, sillä tuolloin en kauhoisi ylimääräisiä metrejä. Olin harjoituksissa uinut ihan reunanauhoissa kiinni, joten tekniikka sitä varten oli hiottu. Edessäni triathleetteja alkoi tulla selkä edellä vastaan ja osa siirtyi lepäämään heti alussa reunanauhoille. Joko merivettä meni henkeen, tuli paniikki tai tuli kramppeja, jotka pakottivat uimarin hakemaan turvaa reunanauhoista. Reunanauhoissa roikkujat olivat taktiikastani johtuen välillä edessä, joten jouduin välillä irtaantumaan reunanauhan tuntumasta. Uintilinja pysyi kuitenkin pääosin hyvänä.

”Uintireitti oli neliön mallinen ja pituudeltaan 1.9 km, joten se kierrettiin kaksi kertaa ympäri. Kierrosten välissä oli noin 20 metrin matka kierrettävänä jalkaisin rannalla”

Ensimmäinen kierros alkoi olla lopussa ja tuntuma sekä fiilis oli hyvä. Maltoin uida riittävän rauhallisesti ja voimia oli varastossa toiselle kierrokselle. Täytyi ollakin, sillä uintiosuus on pieni osa kokonaisuutta ajallisesti. Rantauduin ensimmäiseltä kierrokselta ja kello näytti noin 38 minuuttia. Tavoitteenani oli uida molemmat kierrokset noin 40 minuutin aikaan, joten olin aikataulusta runsaasti edellä. Ensimmäisen kierroksen ajassa (38 minuutissa) oli myös rannalta veteen siirtyminen lähdössä, johon kului 2 minuuttia. Olin siis uinut noin 36 minuuttiin ensimmäisen 1.9  kilometriä.

”Vertailun vuoksi, uin Joroisilla puolimatkalla 1.9 km aikaan 34 minuuttia. Tehot olivat kuitenkin ihan toiset”

Lähdin hyvillä mielin toiselle kierrokselle ja toivoin että toisella kierroksella saisi uida rauhassa ja välttyä päälle uimiselta sekä törmäilyiltä, kuten ensimmäisellä kierroksella oli käynyt. Toinen kierros ei kuitenkaan ollut juurikaan rauhallisempi. Lisäksi takasuoralla, joka oli n. 770 metriä pitkä, nouseva aamuaurinko paistoi suoraan kohti. Onneksi olin valinnut peililasit, jotka helpottivat näkemistä. Edellä menevät uimarit kuitenkin pärskivät vettä, johon kirkkaa auringonsäteet osuivat ja heikensivät entisestään näkyvyyttä. Kaukana horisontissa näkyi iso keltainen (se näytti kyllä vedestä käsin kirkkaalta valotolpalta) poiju, jota kohti suunnistettiin.

Toinen kierros sujui loppupelissä aivan mukavasti, parin nyrkin iskua lukuun ottamatta. Toinen tuli suoraan laseihin ja toinen kasvoille. Edellä menevän käsivedot osuivat kasvoihini ohittaessani edellä menevää. Avovedessä tilanteet tulevat vastaan nopeasti, koska uimarin suunta saattaa muuttua hetkessä, jos suunnasta ei pidä koko ajan huolta. Kavereita tuleekin vähän väliä eteen tai kylkeen tai päälle.

Rantautuminen..

Rantauduin toiselta kierrokselta ja kisakello näytti aikaa 1h 16 minuuttia. Totesin ajan olevan erittäin hyvä, sillä edelleen siitä todellista uintiaikaa oli pari minuuttia vähemmän. Tavoitteeni oli uida 1h 20 minuuttiin ja sen alle mentiin reilusti. En kuitenkaan uinut itseäni väsyksiin, joten saatoin hyvillä mielin jatkaa vaihtopaikalle.

Suuhun kuivunut  sekä ihon pintaan jäänyt merivesi huuhdeltiin suihkujen alla pois ja sen jälkeen telineestä oma pyöräilyvaruste pussi ja suoraa päätä vaihtotelttaan.

Vaihtoteltassa märkäpuku varustepussiin ja kypärä päähän, vaseliinia haaroihin ja pyöräilykengän kantoon. Osa laittoi pyöräilykengät jo rantateltassa, mutta minusta oli järkevämpi juosta pyörälle ilman kenkiä, sillä teltalta pyörälle oli matkaa noin 300 metriä. Join vielä teltassa Gainomaxin sekä otin geelin ennen pyörälle lähtöä. Järjestäjä hieroi vaihtopaikalla vielä vaseliinia sekä aurinkorasvaa iholle. Myös niskaan, johon en päättänyt tässä vaiheessa laittaa muuta suojaa, vaikka märkäpuku oli hiertänyt ihoa rikki. Otin kuitenkin pienen vaseliinipurkin paidan taskuun, jos niska alkaa aristamaan pyöräilyn aikana.

Huomasin Janin juoksevan ohitseni, joten iskeydyin kantaan ja  juoksimmekin pyörälle peräkkäin.

Pyörälle nouse!

Tulostin juomapulloon pyöräilyreitin profiilin sekä punaisella täplillä huoltopisteet.

Edessä oli 180.2 kilometriä taivalta, jossa nousumetrejä oli yhteensä 2550m.

Pyöräily-osuudelle lähdimme vesisateen saattelemana. Lämmintä ei ollut varmaan kuin 16-17 astetta tässä vaiheessa aamua, joten osuuden alussa oli pieni vilu päällä.

Pyöräily-osuuden taktiikaksi olin ajatellut, että pidän keskisykkeen 130 tuntumassa. Tiesin, että jos maltan pitää sykkeen aerobisella kynnyksellä (noin 70 % pyöräilyn maksimista) jaksaisin pyöräilyosuuden kunnialla. Itseluottamus peruskestävyyden suhteen oli ihan kunnossa, joten loppu on kiinni maltista. Sehän se olisikin koetuksella pitkän ja raskaan taipaleen aikana.

Pyöräily-osuuden ensimmäisillä kilometreillä porukkaa paineli ohi lähes jonossa. Pidin taktiikasta tiukasti kiinni ja säilytin malttini. Koko projekti voisi kaatua jo tällä pyöräilyn alkuosuudella, sillä ensimmäisen 15 kilometrin aikana noustiin noin 300 metriä merenrannasta. Tähän mahtui myös yksi lähes tasamaa osuus, jossa vastatuuli oli niin kova, että keskivauhti oli noin 14 km/h. Tuskastuttavaa ajaa tasaisella näin hiljaa, kun tietää, että keskivauhti laskee todella alas. Pidin kuitenkin tavoitesykkeestä kiinni. Ajattelin, että nousuissa ja vastatuuli osuuksilla syke voisi nousta maksimissaan 140 lyöntiin ja vastaavasti alamäkiosuuksilla sykkeet pitää laskea. Huomasinkin alamäki osuuksilla sykkeen laskevan alle 115 lyönnin.

Ensimmäinen nousu..

Ensimmäinen nousu-osuus (joka päättyi Yaizaan) takana ja fiilis ihan hyvä. Tästä pitkä lasku-osuus merenrannalle (El Golfoon), saaren länsipuolelle. Lasku-osuudelle lähdettäessä otin geelin, urheilujuomaa sekä patukasta puolikkaan, jotta energia saisi lasku-osuudella imeytyä rauhassa.

Laskuosuus oli noin 10 km pitkä. Huippuvauhdit sai tällä osuudella yli 50 km/h, joten päästiin kokemaan ensimmäisen kerran kisan aikana vauhdin hurmaa J Huomasin alamäki osuudella pyöräni rullaavan hyvin (vaikka laitoin 23mm renkaan sijasta leveämmän ja kestävämmän 25 mm renkaan). Myös sykkeet laskivat alamäessä 110 – 115 paikkeille, joten tiesin palautuvani.

El Golfossa pysähdyin tienvireen tyhjentämään rakkoa, sillä se tuntui olevan täynnä. Tämä oli hyvä merkki, sillä nestatasapaino tuntui olevan kunnossa. Sitä samaa tuumasi minulle eräs ohi ajava saksalainen mieshenkilö J.

Tässä vaiheessa jäin Janin kyydistä, joka ajoi perässäni 10 metrin päässä (joka oli virallinen turvallisuus etäisyys. Peesata ei saanut) sekä huomasin harmikseni, että oikeanpuoleinen triathlon sarvi oli löystynyt ja kyynärtuki tippui ohjaustankoa vasten. Ajoasento oli täten hieman epäsymmetrinen, mutta enemmän pelotti se, pysyisikö triathlon sarvi paikallaan kovissa laskuissa. Myös vaihdevipu on sarven päässä kiinni.

Kohti Tinajoa..

El Golfosta kohti Tinajoa on noin 18 km nousua, lähes yhteen putkeen. Niinpä El Golfon huikeista rantanäkymistä eteenpäin vauhdit taas laskivat ja käännyimme ylämäki -ja  vastatuuli osuudelle. Matkan varrella kameli safarilla olleet turistit taisivat kamelien tavoin ihmetellä pyöräilijöiden loputonta letkaa. Maltti säilyi hyvin pitkällä nousu-osuudella. Täytyi kuitenkin pitää mielessä, että tämä olisi vasta toinen ja toiseksi pisin nousu-osuus. Haastavammat maastot olisi vielä edessä ja päivä oli vasta kuumenemassa.

”You lost something”’

Löystynyt triathon tanko ei ollut alkumatkan ainut kompastuskivi, sillä samaisesta tankosta tippui eräässä ylämäessä vielä kyynärtuen pehmuste. Itse en sitä heti huomannut, sillä olen varmaan noussut polkemaan putkelle juuri jyrkemmän mäen juurella. Mäen päällä (noin 150 metriä jyrkempää nousua) ohi ajanut saksalainen herrasmies tuumasi rinnalla ”you lost something”. Sönkötin jotakin vastaukseksi, sillä en ensin huomannut mitä puuttui. Kun huomasin pehmusteen pudonneen, kirosin mielessäni. Edessä olisi vielä 130 km ajettavaa, joten pehmuste oli parempi hakea. Niinpä käännyin takaisin ja laskin pienen mäen alas. Pehmuste onneksi näkyi tielle ja sain sen kaapattua ilman suurempaa ongelmaa. Koska pyöräilijöitä ajoi koko ajan letkassa, oli väliin ajaminen turvallisuusriski. Henkisesti hommaa vaikeutti se, että olin juuri ajanut Janin kiinni ja nyt jäin taas satoja metrejä. Pehmustetta en jäänyt ylämäessä asentamaan, vaan otin sen toiseen käteen. Ajoin ilman pehmustetta 55 km, ennen kuin taukopaikalla laitoin pehmusteen takaisin ja kiristin triathlon tangon.

Tinajossa nousu-osuus oli ohi ja kannustus ja kuvaus joukkomme olivat meitä tervehtimässä. Osa kisareitistä oli liikenteeltä suljettu, mutta valtaosin autoilijat pääsivät liikkumaan pyöräilijöiden seassa. Täälläpäin se ei ole ongelma, sillä autoilijat ovat tottuneet kohteliaasti väistämään pyöräilijöitä (toisin kuin harmittavan usein suomessa).

Jo alkureitillä tuli selväksi, mikä on espanjalaisen kulttuurin suhtautuminen pyöräilyyn ja triathloniin. Uskomattomaan innokkaasti, sinnikkäästi ja kunnioittavasti katsojan kannustivat triathlonisteja ja kun itsekin taputin yleisölle takaisin, niin yleisö innostui siitä entisestään. Yleisö voi olla tällaisessa tapahtumassa joko voimavara tai rasite typerällä käytöksellään.

Tinajosta laskimme noin 8 kilometriä kohti merenrantaan kohti La Santaa, jossa sijaitsee pyöräilijöiden, triathlonistien, melojien sekä yleisurheilijoiden harjoittelukeskus. Myös virallinen kisakanslia sijaitsi La Santassa.

Merituuli oli todella voimakas alamäki osuuksilla kohti La Santaa. Ote ohjaustangosta ei saanut hetkeksikään hellitä, sillä pyörä saattoi lähteä alta hetkellä millä hyvänsä. Vauhtia kun oli tälläkin osuudella 40 – 50 km/h. Tien pinta oli paikoin hyvin rosoinen. Tämä toi myös meikäläiselle lisähaastetta. Muutoin korvaamattomaksi osoittautunut juomapullo järjestelmä toi pompuissa esiin yhden ominaisuuden, jota en ollut huomannut ennakkoon. Pienempi säiliö, joka oli juomapullokompleksin sisällä, oli irtonainen ja se nousi hypyissä aina ylös. Jouduinkin painelemaan sitä aika ajoin takaisin sijoilleen. No, se oli pieni harmi tässä kokonaisuudessa J

Kohti vuoria..

La Santasta, meren rannalta matka jatkui kohti vuoria. Tälle etapille mahtui myös dramatiikkaa, kun vastassamme oli ambulansseja sekä verissä päin oleva mies ambulanssin kyydissä. Ilmeisesti kilpailija oli törmännyt autoilijan tai toisen pyöräilijän kanssa. Hänen kisansa päättyi siihen paikaan. Matkan varrella oli muitakin talutettavia ja elvytettäviä, jotka olivat todennäköisesti lähteneet liian lujaa vauhtia ja uuvuttaneet itsensä liian kovalla alkuvauhdilla, tankkausongelmilla tai muutoin kolaroineet

.

Edessä oli pisin, noin 30 km mittainen nousu-osuus. Nousun huipensi kiipeäminen Los Nievesille (noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella). Aurinko alkoi paahtamaan jo kuumasti ja ajopaiden vetoketju oli laskettu sykevyön korkeudelle, kun nousimme kohti Los Nievesiä. Serpentiinimäiset nousut veivät miehestä mehuja. Juuri kun luulit, että kohta helpottaa, niin löysit mutkan takaa taas nousun. Tässä vaiheessa totesin, että välitykseni pyörässä olivat liian raskaat. Lisäksi triathlon –pyörän heikkous on sen kankeus ylämäessä. Ketterimmillä ja pienemmillä välityksillä varustetut maantiepyörät rullasivat ylämäessä mukavasti ja itse runttasin voimalla kohti huippua. Mäet vuorenrinteellä olivat paikoitellen niin jyrkkiä, että katsoessasi serpentiini nousua ylöspäin, meinasi kaularangan liikkuvuus loppua kesken. Ainoat positiiviset asiat tässä vaiheessa olivat ne, että mäen päällä oli henkilökohtainen huoltopussi (joka järjestäjien toimesta oli sinne kuljetettu), ylämäen jälkeen tulee yleensä alamäki (joka tässä tapauksessa tarkoitti huikeita serpentiini laskuja, joissa vauhti nousi lähes 60 km/h, ja joista nautin täysillä) ja mikä tärkeintä, minulla tuntui olevan vielä voimia hyvin jäljellä. Keskisykkeeni ei ollut nousuista huolimatta noussut alkuosuuden aikana kuin 132:een. Olin siis hoitanut alkuosuuden järkevästi.

Pieni huili serpentiini laskuissa ja seuraavaan ylämäkeen, joka tulisi olemaan reitin haastavin. Serpentiineissä tuli toki olla kokoajan hereillä, sillä tiukoissa neulansilmissä näkyvyys oli jyrkkien seinien vuoksi olematon ja seinämistä tipahteli kiviä ja hiekkaa ajoradalle.  Seuraava nousu oli ”vain” 10 kilometriä ja korkeuseroa noin 250metriä. Jyrkin nousu oli 14 asteen kulmaa, joten tällä osuudella testataan viimeistään miesten kuntoa. Olin aiemmin kuullut, että mikäli Mirador Del Rion (seuraava huippu) päälle pääsee kohtuu voimissa, niin pyöräilyosuudesta ja juoksusta on mahdollisuus selvitä maaliin.

Vaikka nousut olivat paikoin niin jyrkkiä, että osa triathleeteista talutti pyörää, päätin Sisu pastillien (joita olin nauttinut 3 kpl huoltopussista nauttinut) voimaannuttamana kammeta itseni ylös ilman pyörän talutusta. Tässä oli nyt kyse miehisestä kunniasta J

Upeat maisemat merenrannalla, joka oli tässä kohtaa noin 500 metriä pyöräilyreitin alapuolella ja edessä, ylhäällä näkyvä mäen huippu antoivat lisäenergiaa ja nousun huippu saavutettiin. Tästä eteenpäin olisi noin 10 kilometrin lasku-osuus, taas merenpinnan tasolle.

Mirador Del Rion päällä tutustumiskierroksella pari päivää ennen kisaa. Kisan pahimmat nousut takana.

Huikea, mutta tuulinen lasku serpentiinien kera tarjosi huippunopeudeksi 64 km/h. Vauhti olisi ollut vieläkin kovempi, mutta epäonnekseni eteeni tuli pakettiauto, jonka takia jouduin jarruttamaan vauhtia. Pakettiauton edessä oli toinen pyöräilijä, joka ei uskaltanut laskea mäkiä vauhdikkaasti alas vaan käsi eksyi jarrukahvoille. Harmitti, koska pyöräni rullasi hyvin ja tykkäsin vauhdikkaista laskuista.

Viimeiseen nousuun…

Arrieta oli lähes merenpinnan tasolla oleva rantakaupunki, josta alkoi viimeinen, loivasti nouseva 40 km nousu-osuus. Korkeusero oli koko matkalla 350 metriä, joten tasaisen loivan nousun ja myötätuulen siivittämänä saavuimme kohti Nazarettia. Perässämme oli tapahtunut vakava onnettomuus, jossa kilpailija sekä autoilija olivat törmänneet ja arvata saattaa kumpaan sattui.

Nazaretista muutama kilometri eteenpäin oli TODELLA huonoa tietä. Normaalisti taluttaisin pyörää vastaavilla osuuksilla, mutta nyt oli kisa kyseessä J Tien varrella päivystikin kilpailu organisaation huoltoauto, jonka mekaanikot vaihteli puhjenneita renkaita. Taisi olla pojilla kiire päivä huolto hommissa. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme edelleen ehjin kumein.

Kohti juoksun vaihtopaikkaa ehdimme ihailla maisemia sekä seurata livenä kuinka naistriathlonisti pyöräillessä hoiti hätäpissat. Näissä kinkereissä on ihan normaalia, että tien viereen pysähdytään näkösälle kyykky-hädälle tai virtsaaminen hoidetaan pyörän selästä. Tai selässä. Itse pysähdyin säädyllisemmin ihan puskan taakse, kun tarve vaati.

Loppu-osuuden huipensi vielä huonokuntoinen, mutta kovavauhtinen serpentiinimäinen lasku, jossa vielä 170 km ajon jälkeen pääsi tuulettamaan kainalo-aukkoja. Irtosora sekä mutkien takana piilevät haasteet pitivät sykkeen sopivalla korkeudella. Tässä vaiheessa keskisykkeeni pyöräily-osuuden aikana oli tasan 130, joten olin kiinni alkuperäisessä suunnitelmassa. Viimeiset pari kilometriä ajettiin rannassa yleisön hurratessa. Edessä oli juoksu-osuus, joka ei lähtenyt käyntiin suunnitelmien mukaan.

Pyörä – juoksu vaihto

Järjestäjät olivat käsipystyssä vastassa pyöräilyn ja juoksun vaihtopaikalla. Pyörän vauhti tuli pysäyttää ennen vaihtoa, jonka jälkeen sai luvan taluttaa pyörää eteenpäin.

Tässä vaiheessa pahin ennusteeni kävi toteen. 100 km kohdalla (huoltopaikalla, jossa oli oma huoltokassi) jalkapohjani ilmoittivat kramppailusta. Luulen, että syy siihen on siinä, että pyöräilykenkäni pohjat ovat kovaa hiilikuitua ja kenkä osa löysää materiaalia, jolloin muutoin elastinen jalkapohjani joutuu tiukille. Mielestäni en kiristänyt kenkiä liian tiukalle, joten se ei luultavasti ollut syynä ongelmaan. Juoksu-osuudelle olin varautunut tähän ongelmaan hankkimalla ekstra vaimennusta kenkiin, jolloin rasittuvan jalkapohjan jousituksesta vastaisin enemmän kengän vaimennukset.

Pyörää talutellessa kohti juoksun vaihtotelttaa kävi selväksi, että juoksu-osuudesta tulisi haastava. Kykenin hädin tuskin kävelemään ja luulen, että kisajärjestäjät olivat lähellä kiskoa minua kohti ensiapu telttaa. Rikkinäinen ihon pinta niskassa oli paahtunut helteessä ja kun toimitsija siveli niskaan rasvaa, meinasin huutaa kivusta! Päätin pitää turpani kiinni ja vedin lenkkarit jalkaan. Lähdin kävelemään juoksureittiä pitkiä kuin tulisilla hiilillä. Jokainen askel tuotti tuskaa ja päkiällä astuminen oli mahdotonta. Ainoastaan koko jalkapohjalla kävely oli mahdollista, sekin kivuliasta. Mikäli olisin joutunut pudottautumaan katukiveykseltä alas, olisin todennäköisesti tipahtanut radalle ja ulvonut tuskasta. Niin kipeä jalkapohja oli.

Kävellessäni ensimmäiset kaksi kilometriä katsoin kelloa. Laskin, että jos en kykene lisäämään vauhtia, niin pääsen juuri ja juuri annetussa 17 tunnissa maaliin. Pieni toivon kipinä kuitenkin oli olemassa, sillä pikku hiljaa otin jo hölkkä askelia. Tai minulle askeleet olivat hölkkää, mutta ulkopuolisen silmin eteneminen muistutti lähinnä Dressmannin mainosten Batistini –kävelyä. Kahden kilometrin jälkeen vauhtini oli jo 8:00 min/ km ja seuraavan kilometrin vauhti 7:30 min/ km. Kymmenkilometrin kääntöpaikalle saavuin ajassa 70 min ja juoksu alkoi pikku hiljaa rullata. Juoksinkin jo noin 6 min /km vauhtia ja ”putken päässä alkoi näkyä valoa”.

Juoksu-osuuden tavoitteista…

Juoksu osuus suoritettiin kolmena kierroksena, josta ensimmäinen oli noin puolimaratonin mittainen ja sen jälkeen kaksi reilun 10 km lenkkiä.

Tavoitteeksi olin alun perin asettanut, että voisin pitäisin sykkeen 140 paikkeilla, sillä tiesin, että jaksaisin sillä sykkeellä juosta maratonin. Juoksimme helmikuussa 50 kilometrin maastomaratonin (osittain lumikinoksessa) keskisykkeellä 143, joten se antoi uskoa siihen, että mikäli pitäisin malttini, niin ongelmia ei pitäisi tulla. Olihan talvinen urakka kestänyt yli 7 tuntia.

Kun sain juoksun pikku hiljaa sujumaan, niin kävelin ainoastaan huoltopisteillä, joista jokaisella pysähdyin tankkaamaan joko vettä ja geeliä, urheilujuomaa sekä hedelmiä. Suosikikseni huoltopaikoilla muodostui appelsiini viipaleet, jotka mukavasti toivat vaihtelua geeleille ja patukoille. Olinhan tähän mennessä siemaillut yli 10 geeliä.

Ensimmäisen 20 km väliaika oli 2h 10 min, joten pieni toivon kipinä oli ilmassa edes kohtuullisesta juoksuajasta sekä maaliin pääsystä.

Tunnustelin koko ajan jalkojani ja keskityin rentoon askellukseen. Pyrin joka askeleella rentouttamaan etureisiä ja pitämään juoksu asennon kasassa, joka 7h 30 minuutin pyöräily-osuuden aikana pyrki muuttumaan istuvaksi.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli juoksu-osuuden rasittavin osuus, kun maalipaikan jälkeen kääntyi toiselle kierrokselle ja tiesi, että edessä olisi vielä yksi kierros tämän jälkeen. Lisäksi maaliin tulevat triathleetit saivat matkasta hieman raskaamman koska tiesi heillä urakan olevan loppusuoralla. Tsemppaamalla ja tunnelmaan keskittyen juoksua oli mahdollista pitää yllä, vaikka askel alkoi lyhenemään ja vauhti tippui 6:30 – 7:00 väliin.

Viimeinen kierros

Viimeiselle kierrokselle pyysin huoltojoukoilta kylmän kokiksen. Omat juomat oli mahdollista nauttia yhdellä juottopaikalla. Edellisellä kierroksella eräs herrasmies juoksi ohitseni ja tarjosi omasta kokis –tölkistään kylmää juotavaa. Hän oli jo menossa maaliin ja ei jaksanut juoda juomaa loppuun. Kiitin ja hörppäsin juoman naamariin.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessä tunnelmat olivat hyvät. Ilta alkoi jo hämärtämään, sillä kellohan oli jo lähellä puolta kahdeksaa. Takana oli yli 12 ja puoli tuntia taivalta. Väsymys tuntui toki jo jaloissa, mutta tieto siitä, että reilun tunnin päästä oltaisiin maalissa ja parin vuoden uurastus palkitaan, saivat mielihyvähormonin virtaamaan kehossa.

Viimeisellä kierroksella mietin koko projektin kulkua parin vuoden takaisesta päätöksestä aloittaa triathlon harrastus aina Lanzan lähtöviivalle. Mukaan mahtuu monenlaista. On 100 kilometrin sauvakävelyä, on 50 km maastomaratonia, on triathlonin puolimatkaa ja ennen kaikkea paljon arkiharjoittelua. Suurimpana tapahtumana tietenkin poikamme syntymä, joka on jo ihme sinänsä. Harjoittelua oli tullut keskimäärin 12 – 13 tuntia viikossa viime syksystä alkaen ja ennen sitäkin lähes kymmenen tunnin keskiarvolla. Päällimmäisenä oli kuitenkin mielessä ne tunnit, joita olin harjoittelun vuoksi ollut poissa pienen poikamme ja perheen luota.

Juostessani viimeisen kierroksen ensimmäisiä kilometrejä, jotka olivat maratonin kilometrit 32 – 35 tuli tippa linssiin, kun ajattelin poikaamme ja sitä, kuinka paljon hänen luotaan olen ollut poissa. Tästä eteenpäin voisin olla enemmän perheen kanssa, enkä miettiä koko ajan Ironman –projektia, joka kuitenkin on loppuelämäksi jättänyt minuun muistijäljen. Viimeiset kuukaudet mielessä on ollut koko ajan tämä projekti ja se, mitä valintoja voin tehdä, että Lanzalla pääsen maaliviivan yli. Mentaalisesti tällainen projekti on ollut todella kuluttavaa, vaikka jokaisesta harjoituksesta (ainakin lähes) olen voinut nauttia täysillä. Sekä ajalliset, että rahalliset panostukset saavat muutaman kilometrin päästä vastineen, kun ylitän pitkään unelmoidun Ironman –kisan maaliviivan. Ja vieläpä paikassa, jossa kisaillaan yksi maailman haastavimmista Ironman –kisoista.

Noina kilometreinä jaloissa ei ollut mitään tuntoa. Ei väsymystä, ei kipua. Jalat vain rullasivat ja muutamat kyyneleet virtasivat juoksulasien sisällä. Koskaan aiemmin en ole kokenut urheillessani vastaavaa tunnetta. En edes nuoruus vuosina, jolloin voitimme 6 suomenmestaruutta ampumahiihdossa. Tämä oli jotain ihan muuta.

Viimeisten kilometrien tavoitteet…

Viimeisen kierroksen kääntöpaikalla (37 km kohdalla) vilkaisin kelloa ja totesin sen näyttävän 13 tuntia ja 20 minuuttia. Olin jossakin vaiheessa asettanut itselle ajatuksen, että pyrkisin täällä 14 tunnin alitukseen. Koko kisan läpäisy oli kuitenkin se juttu, sillä se ei missään nimessä olisi itsestään selvyys.

Kääntöpaikalla jatkoin hidasta löntystelyä ja mielessäni käväisi ajatus, josko kiristäisin vielä vauhtia ja pyrkisin 14 tunnin alitukseen. 3 kilometriä maaliin ja kellossa aika 13 tuntia ja 43 minuuttia. Siis 17 minuuttia 14 tuntiin. Jalat tuntuivat hyvältä ja olin nauttinut hetkeä aiemmin vielä yhden energiageelin. Päätin lisätä vauhtia seuraavan kilometrin ajalle ja katsoa mikä olisi kilometrivauhti ja ennustaisiko se tasaisella vauhdilla 14 tunnin alitusta. GPS –sensorin olin unohtanut pyörään, joten kilometrivauhteja täytyi seurata kilometrin välein kellosta aikaa katsoen.

2 kilometriä maaliin ja olin juossut edellisen kilometrin 5 minuuttiin. 14 tuntiin siis vielä 12 minuuttia armon aikaa. Ylämäki jatkui, mutta jaloissa tuntui hyvältä. Samoin syke alkoi nousemaan, mikä sekin on hyvä merkki. Seuraava kilometri, edelleen 5 minuuttia ja aikaa 7 minuuttia 14 tuntiin. Jatkoin samalla vauhdilla viimeiselläkin kilometrillä.

Maali alkoi häämöttää ja viimeinen loiva alamäki johdatti maalikujalle, jossa paikalla ollut yleisö hurrasi, kannusti ja tsemppasi äänekkäästi ja innokkaasti. Sitä he olivat tehneet jo useita tunteja.

Viimeisillä metreillä vastassa oli avopuoliso ja ylitimme maaliviivan. JES, se oli tässä!!!

Tein sen, mistä olin pitkään unelmoinut jopa pelonsekaisin tuntein. Avomeressä 3.8 kilometriä yli 1700:n muun triathlonistin kanssa: DONE! 180 kilometriä pyörällä haastavissa olosuhteissa yli 2500 metrin yhteisnousulla: DONE! Juosten 42,195 km kaiken edellä mainittujen sekä jalkapohjan kramppien jälkeen: DONE!

I´am IRONMAN!!!!!!

Unelman täyttymys: MAALISSA!!!!

Maalissa sain heti mitalin kaulaan ja kilpailun johtaja tuli onnittelemaan upeasta suorituksesta. Sain järjestäjiltä tuulen pitävää peitettä ympärilleni ja lähdin hortoilemaan telttaa kohti, jossa Jani odotti jo hierontapöydällä. Kättelimme yhteisen projektin onnistumisen kunniaksi ja fiilis oli kylmyyden tunteesta huolimatta aivan huikea. Me teimme sen!

Lopuksi tulee kiittää ihmisiä, jotka ovat osallistuneet matkan tekoon.

Kiitos:

Perhe

Jani

Kari ja Antero

Äiskä ja Tapsa

Nousukunto -blogin lukijat

Facebook –yhteisö

Kaikki innostamassa ja kannustamassa olleet henkilöt

Tämä projekti on pikku hiljaa taputeltu. Seuraavat tavoitteet on jo asetettu J

”Unelmat ovat tavoitteita, joiden päälle puetaan työhaalarit”

T: Lasse the Ironman

Rekisteröitymistä, tankkailua ja kisareittiin tutustumista.

Keskiviikkona oli lepopäivä, sillä keskiviikko ja torstai olivat tankkauspäiviä. Tällöin harjoittelua on syytä keventää ja huolehtia siitä, että tankattava energia varastoituu kehoon. Luvassa oli myös virallista ohjelmaa, sillä rekisteröityminen kisaan saaren toisella puolella on avattu. 

Päätimmekin tehdä autolla kierroksen pyöräilyreitillä ja samalla poiketa rekisteröitymässä kisaan La Santassa. 

Olimme sunnuntaina ajaneet pyörillä reitin ensimmäiset 15 kilometriä, mutta siitä eteenpäin reitti oli tuntematon. Niinpä automatkalla pääsimme tutustumaan nousuihin, jotka ennakkoon ovat aiheuttaneet pelonsekaista hilpeyttä :)

Pyöräilyosuudella on ensimmäiset 5 kilometriä suht tasaista osuutta. Siitä eteenpäin noin 15 kilometriin saakka reitti nousee noin 300 metriä. Heti alussa on siis mahdollisuus ajaa itsensä kisasta ulos, sillä ensimmäinen 15 km on vasta alkulämmittelyä tuleviin nousuihin verrattuna.

Automatkalla reitin raadollisuus kävi selväksi. Vauhdikkaita, osin todella huonokuntoisia (suomessa ei todennäköisesti yhtä huonolla pinnalla ajettaisi kilpaa) laskuja sekä pii-iitkiä nousuja. Reitti lähtee aluksi  itärannalta saaren toiselle puolelle, länsirannalle ja sen jälkeen kohti saaren pohjois-osaa. Pohjoista kohti mennäänkin noin 80 kilometriä, joka on sekä ylämäkeä, että vastatuulta. Paikoitelleen vastatuulen sekä ylämäkien lisäksi silmien korkeudella pöllyävä aavikon hiekka lisää haastetta pyöräilyosuudelle. Sunnuntaina oli muuten La Santassa (pyöräilyreitillä noin 50 km kohdalla) tuuli noin 45 m/s. 

Pyöräily-osuus on raadollinen. Pitkät puuduttavat ylämäet vievät miehestä mehut ja tietää, että palauttavia osuuksia ei reitillä juuri ole. Reitillä tarvitaan sitä suomalaista sisua. Mutta käänteisessä mielessä. Kisassa tarvitaan sisua olla ajamatta liian kovaa.

Eilen torstaina kävimme kuuntelemassa kisainfon. Paikalle oli kokoontunut pää-asiassa kuntoilijoita, 45 eri maasta. Infossa ei mitään yllättävää. Malttia ja varovaisuutta korostettiin. Kuten pitääkin.

Osallistuimme myös urheilijoiden paraatiin, jossa kaikkien maiden urheilijat kulkivat oman maan lippunsa alla. Rumpujen säestämänä ja yleisön hurratessa kuljimme läpi La Santan. Paraatiin osallistuvat urheilijat ottivat osaa arvontaan, jonka palkintona oli uusi Cannondale Slice -triathlonpyörä.

Arpaonni ei suosinut, mutta lähelle meni. 4 numeron päässä olisi ollut minun arpanumero :)

Ready to start...

Kisan starttiin on juuri nyt aikaa alle vuorokausi. Tänään huolletaan pyörät ja käydään viemässä ne lähtöpaille huomista varten. Muuten huilaillaan ja rentoudutaan. Huomisesta on tulossa pitkä päivä.

T: Lasse