----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tiistainen alkuilta, paikkana Kempeleestä Liminkaan kulkeva
vanha nelostie. Olin pyöräilemässä kohti haarasiltaa, noin pari kilometriä
Kempeleen kylältä etelään päin.
Pyöräni rullasi tuttuun tapaan hyvin, olihan allani kilpapyörä, lukkopolkimilla – totta kai - varustettuna. Olin päättänyt valita
autotien sijaan pyörätien, ihan vaan siitä syystä, että vilkas kotiinpaluuliikenne
oli autotiellä käynnissä ja en halunnut olla työstään palaavien – ärtyneiden -
ihmisten kiusana nostattamassa verenpaineita. Olen tietoinen siitä, että
keskiverto työikäinen henkilö on 6 tunnin toimistotyö kunnossa. 8 tunnin
työpäivän jälkeen itsehillintä ei siis voine olla ihan optimaalinen. Autotien
pientareella olisin tulilinjalla. Ja tuskin välttyisin autoilijoiden
keskisormen näyttämiseltä sekä huomioäänen iloiselta kiljahdukselta.
Pitkään en elokuisesta ilta-auringosta ehtinyt nauttia, kun
vastaani pienen mutkan jälkeen tulee sinisellä paidalla varustettu, kännykkäänsä
näpräävä nuori poika. Ikä arviolta 10 – 12 vuotta. Loivassa mutkassa olin
ulkokaarteen puolella. Kännykässään tiukasti katseensa kiinni pitävän pojan
pyörä käännähtää noin 5 metriä ennen eteeni lähes poikittain. Ehdin huutaa
”HEI!!!” ja samassa kääntää pyöräni ajouran viereen soralle. Koska olin
ulkokaarteen puolella ja jouduin väistämään, oli tästä seurauksena se, että
ajauduin pyörätien vierustaan kaivettuun syvään ojaan. Pudotus pyörätieltä
ojaan oli noin 1,5 metriä.
Pyörän eturenkaiden tiputtua ojaan, suuntani olikin suoraan
ohjaustangon yli pellolle. Pyörän pysähtymispaikka ei kuitenkaan ollut oja,
sillä jalkani olivat edelleen kiinni polkimissa. Niinpä pyöräni seurasi
lentorataani, minun tullessa ensin pellolle.
Maastoutuessani ajatuksiini tuli heti aavistus, että nyt
meni jotakin rikki. Vaurioista, joiden selvittelyn aika oli myöhemmin, en tässä
vaiheessa piitannut, vaan nousin ylös ja käännyin matkaansa pyörätiellä
edelleen jatkavan pojan suuntaan. Huusin, tai oikeastaan karjaisin ”SEIS,
PYSÄHDY!!”. Huomasin huutoni olevan kuitenkin turha, sillä poika katsahti
olkansa yli taakseen minuun päin ja lähti polkemaan karkuun. Tässä vaiheessa
olkapäähäni iski voimakas kipu, joka sai minut suuntaamaan huomion pois tästä
tulevaisuuden toivosta.
Kivuissani hoiperrellen huomasin vanhan nelostien toisella
puolella vihreän traktorin leikkaavan tien vieressä olevaa nurmikkoa. Kuskin
huomasin ajoittain suuntaavan katseensa minuun, kuitenkin jatkaen
leikkuutoimenpidettään. Jännittyneenä jäin odottamaan traktorikuskin toimia. Nurmikko
tuli kuitenkin pian leikatuksi ja traktori suuntasi nokkansa kohti kempeleen
suuntaa. Kuskia ei hoiperteluni kiinnostanut.
Mielessäni pyöri pari kysymystä?
1. Mihin on unohtunut ihmisten kunnioitus ja huomioon
ottaminen? Poika itsekkäästi valitsi kännykän huomion, ihmisen sijaan.
2. Mihin on unohtunut kiittämättömyys? Vaihtoehtonani oli
törmätä poikaan tai ajaa itse ojaan. Valitsin ojan. Poika ei kiittänyt.
3. Mihin on unohtanut toisten auttaminen? Heitteillejättö on
rikos ja se tapahtui tällä kertaa kahteen otteeseen! Ensin pojan ja sen jälkeen
traktorikuskin toimesta.
Päivystykseen ja röntgeniin
Tällä hetkellä toivun olkapään vammasta. Tarkemmin ottaen ac -nivelen repeämästä. Käsi on kantositeessä ja odotan lähipäivinä päätöstä leikataanko vai ei. Saas nähdä.
Kuulin, että pari päivää ennen minua päivystyksessä oli
mies, joka nuorta poikaa väistäessään ajautui ajoradalta ulos. Kaularanka ja
solisluu murtui. Sympatiat hänelle. Tuskin on valoisa tulevaisuus. Hän ei
aikonut enää jatkossa väistää eteen poukkoilevia teinejä.
Uusi harjoituskausi käynnistyi siis kuntoutusprojektilla. Siitäpä siis seuraavissa postauksissa.
Nimim. Itsekkyys tulee kalliiksi.
