Sairaslomalla!

Nyt on Ironmanilla kovat ajat! Eilen sattui pieni äksödentti ja siitäpä seuraavassa:

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tiistainen alkuilta, paikkana Kempeleestä Liminkaan kulkeva vanha nelostie. Olin pyöräilemässä kohti haarasiltaa, noin pari kilometriä Kempeleen kylältä etelään päin.

Pyöräni rullasi tuttuun tapaan hyvin, olihan allani kilpapyörä, lukkopolkimilla – totta kai - varustettuna. Olin päättänyt valita autotien sijaan pyörätien, ihan vaan siitä syystä, että vilkas kotiinpaluuliikenne oli autotiellä käynnissä ja en halunnut olla työstään palaavien – ärtyneiden - ihmisten kiusana nostattamassa verenpaineita. Olen tietoinen siitä, että keskiverto työikäinen henkilö on 6 tunnin toimistotyö kunnossa. 8 tunnin työpäivän jälkeen itsehillintä ei siis voine olla ihan optimaalinen. Autotien pientareella olisin tulilinjalla. Ja tuskin välttyisin autoilijoiden keskisormen näyttämiseltä sekä huomioäänen iloiselta kiljahdukselta.

Pitkään en elokuisesta ilta-auringosta ehtinyt nauttia, kun vastaani pienen mutkan jälkeen tulee sinisellä paidalla varustettu, kännykkäänsä näpräävä nuori poika. Ikä arviolta 10 – 12 vuotta. Loivassa mutkassa olin ulkokaarteen puolella. Kännykässään tiukasti katseensa kiinni pitävän pojan pyörä käännähtää noin 5 metriä ennen eteeni lähes poikittain. Ehdin huutaa ”HEI!!!” ja samassa kääntää pyöräni ajouran viereen soralle. Koska olin ulkokaarteen puolella ja jouduin väistämään, oli tästä seurauksena se, että ajauduin pyörätien vierustaan kaivettuun syvään ojaan. Pudotus pyörätieltä ojaan oli noin 1,5 metriä.

Pyörän eturenkaiden tiputtua ojaan, suuntani olikin suoraan ohjaustangon yli pellolle. Pyörän pysähtymispaikka ei kuitenkaan ollut oja, sillä jalkani olivat edelleen kiinni polkimissa. Niinpä pyöräni seurasi lentorataani, minun tullessa ensin pellolle.

Maastoutuessani ajatuksiini tuli heti aavistus, että nyt meni jotakin rikki. Vaurioista, joiden selvittelyn aika oli myöhemmin, en tässä vaiheessa piitannut, vaan nousin ylös ja käännyin matkaansa pyörätiellä edelleen jatkavan pojan suuntaan. Huusin, tai oikeastaan karjaisin ”SEIS, PYSÄHDY!!”. Huomasin huutoni olevan kuitenkin turha, sillä poika katsahti olkansa yli taakseen minuun päin ja lähti polkemaan karkuun. Tässä vaiheessa olkapäähäni iski voimakas kipu, joka sai minut suuntaamaan huomion pois tästä tulevaisuuden toivosta.

Kivuissani hoiperrellen huomasin vanhan nelostien toisella puolella vihreän traktorin leikkaavan tien vieressä olevaa nurmikkoa. Kuskin huomasin ajoittain suuntaavan katseensa minuun, kuitenkin jatkaen leikkuutoimenpidettään. Jännittyneenä jäin odottamaan traktorikuskin toimia. Nurmikko tuli kuitenkin pian leikatuksi ja traktori suuntasi nokkansa kohti kempeleen suuntaa. Kuskia ei hoiperteluni kiinnostanut.

Mielessäni pyöri pari kysymystä?

1. Mihin on unohtunut ihmisten kunnioitus ja huomioon ottaminen? Poika itsekkäästi valitsi kännykän huomion, ihmisen sijaan.

2. Mihin on unohtunut kiittämättömyys? Vaihtoehtonani oli törmätä poikaan tai ajaa itse ojaan. Valitsin ojan. Poika ei kiittänyt.

3. Mihin on unohtanut toisten auttaminen? Heitteillejättö on rikos ja se tapahtui tällä kertaa kahteen otteeseen! Ensin pojan ja sen jälkeen traktorikuskin toimesta.

Päivystykseen ja röntgeniin

Tällä hetkellä toivun olkapään vammasta. Tarkemmin ottaen ac -nivelen repeämästä. Käsi on kantositeessä ja odotan lähipäivinä päätöstä leikataanko vai ei. Saas nähdä.

Kuulin, että pari päivää ennen minua päivystyksessä oli mies, joka nuorta poikaa väistäessään ajautui ajoradalta ulos. Kaularanka ja solisluu murtui. Sympatiat hänelle. Tuskin on valoisa tulevaisuus. Hän ei aikonut enää jatkossa väistää eteen poukkoilevia teinejä.

Uusi harjoituskausi käynnistyi siis kuntoutusprojektilla. Siitäpä siis seuraavissa postauksissa.

Nimim. Itsekkyys tulee kalliiksi.