Kiire! R.I.P.

Tositarina kiireestä

Muutama vuosi sitten olimme viettämässä lähipiirin kanssa sunnuntai-iltapäivää kotonamme. Olimme aiemmin päivällä hakeneet yhden läheisistä hänen kotoaan meille kyläilemään, sillä hän ei omistanut ajokorttia, keski-iästään huolimatta.

Ilta alkoi hämärtämään ja tuli aika, jolloin vieraamme kaipaili jo kotiinsa. Niinpä päätimme ajaa hänet kotiin, kuten olimme luvanneet. 

Lähestyessämme määränpäätä, muistin meidän aiemmin ajaneen kahta eri reittiä hänen luokseen. Niinpä ajatuksissani kysäisin vieraaltamme, kumpi reiteistä olisi nopein. Kaupungin läpi vai kiertotietä. Tarkoitukseni ei tietenkään ollut päästä vieraastamme mahdollisimman nopeasti eroon, vaan ehkäpä ajatusmaailmani oli syöpynyt jo kiireen kulttuurista ja siitä spontaani, tavoitteellinen kysymys.

Läheisemme vastaukseen kiteytyy viesti, jota todennäköisesti tulen kantamaan koko loppuelämäni. Vaikka en ollut tarkalleen ottaen tietoinen hänen työelämänsä hektisyydestään, niin vastaus iski tajuntaan kuin giljotiini kaulavaltimoon:

"Ihan sama. Vituttaa tämä jatkuva kiire ja ajan optimoiminen!", oli läheisemme vastaus.

Olin vastauksesta niin häkeltynyt, etten muista koko loppumatkasta mitään muuta, kuin kyseisen kommentin. 

Kotona kelasin mielessäni, mistä moinen reaktio johtui ja jäin puimaan asiaa mielessäni. Puhuimme varmaan aiheesta kotonakin, mutten muista mitä ja mihin päätelmät johtivat. 

Kului päivä, ehkä pari. Soittoyrityksiä, kymmeniä tai satoja. Läheistämme ei saada kiinni. Puhelin lakkasi vastaanottomasta yhteyttä. Käyntejä kotona ja työpaikalla, mutta miestä ei näy missään. Oli aika ottaa yhteyttä viranomaisiin.

Satuimme tuntemaan poliisin, joka teki työtään ruumiskoiran kanssa. Niinpä useita iltoja työpäivän jälkeen - ja keskenkin - perustimme etsintä partioita niiden vihjeiden ja johtolankojen perusteella, jotka oli saatavilla. Muistan kuinka pimeinä ja sateisina iltoina kahlasimme vaatteet märkinä pitkin rantaheinikoita ja kivikoita.

Etsintöjä jatkui muutamia päiviä, kunnes läheisemme löytyi. Vedestä, oman pojan löytämänä. Mitään ei tietenkään ollut tehtävissä ja painajaisista pahin oli käynyt toteen. Kaikki surun murtamina.

Vaikkei kuolinsyy minulle koskaan selvinnytkään, niin perinnöksi jäi läheisemme viimeiset sanat: "Ihan sama. Vituttaa tämä jatkuva kiire ja ajan optimoiminen!". 

Tuntuu rankalta ajatella, että ihminen joutui viimeisinä päivinään kantamaan kyseisiä ajatuksia mukanaan. Yhtä pelottavalta tuntuu ajatella, mihin kiireen johtama ajatussaaste saa yhteiskunnan ajautumaan. 

Jokaisen elämässä on käännekohtia, jotka vaikuttavat jokapäiväisiin ajatuksiin sekä arjen valintoihin. Kohdallani suhtautuminen kiireeseen, saati kiireen lietsominen ympäröiviin ihmisiin, saivat aivan uuden paino-arvon läheisemme viimeisenä minulle lausutussa lauseessa: "Ihan sama. Vituttaa tämä jatkuva kiire ja ajan optimoiminen!"

Maksimi on harvoin optimi.

T: Lasse