Tervareitistön kävely 100 kilometriä: tavoitteen saavuttamisen pimeä puoli.

Takana kesän toinen yhteensä kolmesta tavoitteesta. Ironman –kisoista on kulunut reilut kolme viikkoa, lähinnä palautuessa ja myös hieman flunssan kourissa. Eilen iltapäivällä kotiuduin Tervareitistön 100 kilometrin sauvakävelystä. Juuri nyt tunnelmat ovat hyvät, mutta mieleeni tuli ajatus kirjoittaa siitä, mitä tavoitteen saavuttamisen jälkeen tapahtuu? Yleensähän kerrotaan siitä, kuinka pitkään valmistauduttiin, mitä haasteita koettiin ja miltä maaliviivan ylittäminen tuntui.

Nämä samat tuskat ja kivut useampaan otteeseen kokeneena, ajattelin kertoa myös siitä, mitä maaliviivan ja onnen kyyneleiden jälkeen. Mikäli tavoitteen saavuttamisen kertominen jää maaliviivan ylittämiseen, maalataan mieleemme tavoitteelle ja suoritukselle liian ruusuinen kuva. Varsinkin kun kyseessä on inhimillisiä fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja vaativa suoritus.

Kävelyn tunnelmia

Tällä kertaa itse 100 kilometrin urakkaan lähti mukaan 22 osallistujaa sekä lyhyemmän taipaleen eli osamatkan taivaltamiseen lisäksi 5 henkilöä. Sää oli sateinen ensimmäisten kilometrien aikana, kun ensimmäinen porukka (10 henkilöä) sekä kaksi tuntia myöhemmin jälkimmäinen ryhmä starttasivat Oulun Sankivaarasta matkaan. Osa liittyi mukaan Muhokselta, noin 35 kilometrin kohdalla.

Ensimmäinen taival Muhoksen montan leirintä-alueelle meni uusiin ihmisiin tutustuessa sekä iloisessa puheen sorinassa. Ensimmäiset rakot saatiin jalkoihin jo tässä vaiheessa, sillä ensimmäinen osuus sisältää nopeakulkuisten kangaspolkujen lisäksi myös soisia ja metsäisiä osuuksia, joista kuivin sukin ei selviä. Vaihteleva alusta sekä maisema tekevät reitin alusta sekä mukavan, että samalla myös osittain haastavan. Sateella kun pitkospuut ovat todella liukkaita ja kostuneet jalat kenkien sisällä saavat heti alussa runtua. Ensimmäisellä etapilla hilpeyttä ja ehkä myös epätoivoa ovat esittämässä kilometritolpat, jotka näyttävät matkaa perille. Taivaltaessasi yli 5 tuntia kävelet tolpan ohi, jossa lukee: jäljellä 72 kilometriä! Monelle jo viiden tunnin kävely on mahdoton suoritus, ja Tervareististöllä tämä on vasta alkulämmittelyä siitäkin huolimatta, että olet mahdollisesti saanut jo ensimmäiset hiertävät rakot jalkoihisi.

Kävelijöitä matkalla kohti Muhosta.

Etappi 2: Montan leirintä-alue – Utajärvi (kilometrit 35 – 67)

Montan leirintä-alueella pidimme 45 minuutin tauon, jossa nautiskelimme kalakeiton. Ensimmäiset henkilöt jäivät Montan kohdalla pois matkasta.

Pieni huolto jaloille, uudet kuivat kengät ja sukat jalkoihin, kuivaa vaatetta ylävartalolle lähestyvää yötä varten sekä energiatäydennys. Yöetappi oli valmis alkamaan, tällä kertaa aurinkoisessa kelissä ja sateet olivat nyt takanapäin.

Toinen etappi oli suhteellisen helppokulkuista maastoa. Polkuja, paljon pitkoksia sekä soratien pohjaa. Helppokulkuisuudesta huolimatta yö on haastavaa aikaa, sillä jalkaongelmat alkavat tässä vaiheessa tulla usein esille ja kylmyys, uni ja väsymys painaa silmäluomia. Itsellä yöaika tarkoitti tällä kertaa sitä, että yhdessä vaiheessa tuli hetkeksi tunne, että ei tässä ole mitään mieltä, saati järkeä.

Matkaa oli vielä lähes 50 kilometriä ja väsy alkaa painaa. Karavaani jatkaa kuitenkin kulkuaan ja tasainen sauvojen naputus rikkoi yön hiljaisuuden. Meitä kaksi tuntia aiemmin lähtenyt ryhmä oli nyt tulossa selkä edellä vastaan, joten saisimme ryhmäämme lisää porukkaa. Virkistävää.

Toinen etappi päättyi Utajärvelle, jossa meitä odotti huoltoauto sekä montan leirintäalueen yrittäjiltä tilattu lihakeitto. Uhh!, että maistui hyvältä!!

Samalla jalkojen huolto, uudet (siis kuivat) lenkkarit jalkaan ja osa osallistujista jatkoi matkaa ”raato-autolla” rokualle.

12 henkilöä lähti viimeiselle etapille (33km), jossa oli luvassa vielä yksi huoltotauko noin 87 kilometrin kohdalla. Tässä vaiheessa jalkaongelmat (lähinnä rakkoja) olivat jo kaikkien kävelijöiden ongelma ja pikku hiljaa rakkojen aiheuttamat askellustekniikan muutokset saivat aikaan muita ongelmia. Lonkka, polvi ja nivusongelmia. Lisäksi vatsan alueen vaivat aiheuttavat suurta harmia, sillä kipeytyneillä koivilla vaatii vaivaa ja energiaa taipua riulle. Jatkuva puskassa käynti taas aiheuttaa sen, että niin sanotun O-renkaan alue ärtyy ja aiheuttaa hiertymiä.

Hymyn lisäksi myös vauhti alkoi hyytymään. Kävely muistutti ajoittain hallittua tai hallitsematonta eteenpäin kaatumista ja päällepäin olisi voinut kuvitella käynnissä olevan suorinjaloin kävelyn maailmanennätys –kisat.

Tässä vaiheessa psyyke alkaa olla todella kovilla, sillä takana on jo yli 80 kilometriä kävelyä, valvottu yö sekä erilaiset ja yksilölliset ongelmat. Jokainen askellus vaatii tahdonalaista ponnistelua sekä jalkatyöntö (tässä vaiheessa ei voi enää puhua varvastyöntö) sekä askelluksen vastaanottamisvaiheelta. Siis jokainen. Ja kilometriin mahtuu yli tuhat askelta.

Päänsärkyä, vatsapistoksia, kylmiä väreitä, polven ulkosyrjän kipua ja paljon muuta. Vieläpä sen lisäksi, että kävellessäsi tunnet, kuinka jalkapohjan iho tuntuu liikkuvan kengänpohjan kanssa vastakkaiseen suuntaan. Jalkapohja tuntuu siltä, kuin se olisi liikkuva lihaspatja. Ja odotat sitä hetkeä pelolla, jolloin se patja tirskahtaa rikki ja kehon valtaa raivoisa kipu. Hammasta purren.

Viimeisellä huoltotauolla kahta kävelijää odottaa raato-auto. Ei mahda mitään. Loogis-järkevällä päättelyllä on parempi tässä vaiheessa hypätä autoon kuin pilata koko kesäloman harjoitukset. Tahdonvoima voi kääntyä itseään vastaan, mikäli sinulla ei edes teoriassa ole kuin minimaalinen mahdollisuus selviytyä maaliin.

Viimeisillä kilometreillä saatiin vielä pientä lentoa jalkoihin, sillä keskivauhtimme oli viimeisen 5 kilometrin ajan lähellä kuutta kilometriä tunnissa. Siis samanlaista kuin reissun ensimmäisillä kilometreillä. Maaliviivan ylitin seuraavin yhteenvedoin:

Loppuaika: 21h 41 min.

Matka: 101.4 km (Polar GPS)

Energiakulutus: 10311 kcal

Keskisyke: 103

Maksimisyke: 155 (tein sauvaloikkia yhteen ylämäkeen 85 km kohdalla J)

Minimisyke: 55

Mitali ja todistus merkkinä onnistuneesta suorituksesta.

Maaliviivan jälkeistä glooria..

Homma pulkassa. Rokua Health&Span kylpylä kutsuu uupuneet kävelijät hellään huomaansa. Sellainen pieni ongelma siinä vaan on, että vesipisaroiden valuminen hiertyneille alueille ei ainakaan meikäläisen mielihyvähormoneja saa liikkeelle. Saunomisrutiinit muistuttavat invalidisoitunutta pantomiinitaiteilijaa, sillä painon varaaminen hiertyneiden jalkaterien päälle kun ei ole itsestään selvyys. Silti, hymy on herkässä ja pukuhuoneessa lentää hervoton läppendeerus J

Ruoka notkuvasta seisovasta pöydästä, kahvittelut sekä mitalien ja diplomien jako kruunasi maaliviivan ylityksen riemun. Tässä vaiheessa kuitenkin tiesin, että urakka ei ole vielä loppuun taputeltu.

Pientä elpymistä ja huilailua ehdimme harrastaa vielä rokuan kuntokeskuksen aulassa ennen bussin saapumista. Osa nukahteli istualleen, osa yritti epätoivoisesti pysyä hereillä joko jaloittelun, oluen tai jäätelökahvin voimalla.

Bussi saapui ja kotimatka alkoi. Unihiekkaa ei tarvinut bussikuskilta etukäteen tilata, sillä oli varmaa, että kun pääsi luvan kanssa istahtamaan, niin uni tulee silmään. Palauttavan unen paradoksi kävi selväksi, sillä saapuessamme (ja herätessäni) Sankivaaraan, olivat jalat ehtineet jäykistyä ja kangistua. Edessä olikin urakka teemalla bussista nouseminen, tavaroiden kerääminen sekä omaan auton nouseminen. Arvioilta tuo operaatio kesti noin 15 minuuttia, sillä pelkästään omalle autolle käveleminen 50 metrin matkan kesti useita minuutteja. Ilmastointi pöhisemään ja autolla kotia kohti kuitenkin lähes maksimaalisesti ponnistellen, jotta pysyisi hereillä.

Kotimatkalla odottikin toinen paradoksi, nimittäin pienen miehen hoitopaikasta haku. Jälleennäkemisen  riemu oli nyt mukavuuspuntarissa vastakkain sen kanssa, kuinka kivuliasta ja vaivalloista olisi pelkästään nousta autosta ja saada pieni mies hoitopaikasta autoon. Noh, siitäkin selvittiin ja matka kotia sujui mukavasti.

Auto parkkiin kotioven eteen ja tällä kertaa tsemppasimme, että pieni mies pääsisi omin avuin rappuset ylös.

”Iskä ei nyt jaksa leikkiä”

Tavarat autosta sisälle ja kaino toive, että pieni mies olisi kuluttanut enimmät virtansa hoitopaikkaan. Koska olimme molemmat avopuolison kanssa mukana kävelemässä, niin tällä kertaa poika sai tottua hieman vaatimattomimpiin leikkeihin. Jos kehon tunnetilaa voisi jollakin termillä kuvata, niin ”jäykkäkouristus” ei ole kovin kaukana. Tuki –ja liikuntaelimistön lisäksi myös kehon yleisvire oli mollivoittoinen, sillä takana on lähes vuorokauden kävely-urakka ja takana vain lyhyet nokkaunet bussissa paluumatkalla.

Toiminnallisia haasteita kotiinpaluissa oli kaikenlaisia. Yskäistä tai aivastaa ei oikein kestä, sillä selän ojentajat kramppaa ihan justiinsa. Vessaan mennessä jalan nostaminen noin 2 cm kynnyksen yli tuottaa tuskaa, sillä olet juuri tullut tietoiseksi, missä kohtaa reiden takaosien sekä lähentäjien jänteen kiinnityskohdat sijaitsevat. Kaikki ylimääräiset fyysiset toiminnot on uudelleen arvioitava, sillä pelkästään tuolista nousemiseen tarvitaan uusi, omanlainen strategiansa. Olet yhtä väsynyt kuin 39 asteen kuumeessa. Ruokaa tekisi mieli, mutta sen valmistaminen tuntuu tässä vaiheessa ylitsepääsemättömältä. Niinpä soitimme äidilleni ja pyysimme tuomaan perhepizzan. Ainoastaan pojan iltapuuro oli ruoan valmistamisesta välttämätön toimenpide.

Lista toimista, jotka muistuttavat kävelyn rasittavuudesta tuntuu loputtomalta: Istut pöntöllä samalla toivoen, ettei sieltä mitään tulisi, koska paperilla pyyhkäisy rikki menneestä ihosta ei tunnu kovin kivalta. Sänky kutsuu ja vaikka kello näyttää iltaseitsemää, niin uni vaan vie voiton, ei voi mitään. On parempi ottaa torkut siten, että valitset yhden asennon. Lonkan koukistajat ja alaselkä ovat niin väsyneet, että asennon vaihtaminen vaatii hetken voimien keräämistä. Pieni mies iskee sinua leikki-autolla ja kivusta lähes märyä pidätellen koitat olla leikeissä mukana.

Ennen nukkumaan menoa keitin vielä kahvit ja pienen miehen (onneksi) jo mentyä nukkumaan mieleeni tulee kävely urakasta kysymykset; miksi? ja onko tässä nyt oikeasti mitään järkeä!? Viime ja sitä edeltävänä vuonna vastasin jälkimmäiseen kysymykseen, että ei todellakaan ole.

Niinpä. Mitenköhän ensi vuonna?

”Eivät ihmiset ole laiskoja. Heillä on vain vääränlaisia tavoitteita. Tavoitteita, jotka eivät innosta heitä”,

T: Lasse