Nykypäivänä kaikenlaiset extreme -tyyppiset tapahtumat ja lajit vetävät puoleensa osallistujia pilven pimein. Mikäs sen hienompaa, samanhenkiset ihmiset kokoontuvat milloin suunnistustantereille, suopotkupalloilemaan, kauhomaan avoveteen tai rämpimään umpihankeen. Toiset tosissaan ja toiset muka ei niin tosissaan.
Kun puhutaan kansantaloudesta, niin yksi suuri huolenaiheista on tuloerot, jotka tuntuvat kasvavan ja kasvavan. Suuntaus ei ole missään nimessä ihanteellinen.
Liikunta-alalla työskentelevänä olen päässyt yli vuosikymmenen ajan seuraamaan ihmisten kunnon kehitystä. Kuntoutettavista terveysliikkujiin, kuntoilijoista huippu-urheilijoihin.
Nyt näyttäisi suuntaus olevan se, että suomi jakaantuu fyysisen kunnon osalta kahteen leiriin. On heitä, jotka ovat tykänneet kuntoilla huvikseen ja heitä, joiden diaknoosissa lukee fitfobia. Näyttäisi kovasti siltä, että ennen huvikseen ja satunnaisesti kuntoilleet ovat löytäneet liikunnan riippuvuuden kultajyvän. Heidän päänsisäinen höpöttäjä hokee maneerimaisesti "be better, work harder!" Oikeasti!
Niin, ja he ensiksi mainitut tuntuvat löytäneen uskoon verrattavan hurmoshengen arkipassiivisuudesta. He ovat kehittäneet mestarilliset kyvyt välttää hengästymistä.
Törmäsin alkuviikosta kaupan edessä näkyyn, joka vaikutti syvästi kaikkiin tunneaisteihini. Kaupan parkkipaikalla on postilaatikko, johon asiakkaat voivat kätevästi pudottaa postinsa kauppareissulla. Suomalainen, keski-ikäinen jaska peruuttaa bemarillaan postilaatikon viereen, auton levikkeiden lähes hipoessa postilaatikon kannatintolppaa. Auto pysähtyy siten, että kuskin puolen ikkuna jää postilaatikon luukun kohdalle. Sitten käynnistyy valtava postin luukutus operaatio. Mies kelaa toivottomana auton ikkunaa auki, onnistumatta siinä, koska pakkanen oli ilmeisesti päässyt rankaisemaan ikkunan tiivisteitä. Seuraan huvittuneena episodia.
Koska bemarin ikkuna ei auennut kuin noin 5 sentin verran, jäi posti luukuttamatta. Mies sulkee ikkunan ja kaasuttaa paikalta. Tai niin aluksi luulin. Mies pyöräyttää bemarin käsijarrukäännöksellä ympäri ja peruuttaa auton postiluukulle siten, että postiluukku on nyt pelkääjän ikkunan kohdalla. Uusi yritys. Päättyy pettymykseen. Ikkuna ei aukea. Jäätynyt mikä jäätynyt, ei voi mitään.
Koska kiusallinen tilanne luukuttaa posti päättyy näytöstyyliin epäonnisesti, päättää kuski ottaa tilanteen haltuun ja kaasuttaa paikalta. Tästä eteenpäin en tiedä miten kävi, mutta luulen, että posti jäi sille päivää luukuttamatta.
Sen pituinen se.
Palatakseni otsikon aiheeseen, onko triathlonisti nykypäivän fyysinen sankari? Ehkä on, ehkä ei. Arvelemme, että tällä hetkellä suomalainen, keskiverto työikäinen jaska on noin 6 tunnin toimistotyö kunnossa. Aika säälittävää, vai mitä? On se!
Tällä mitta-asteikolla triathlonisti on kovan luokan karpaasi. Vaatii todella kovaa henkistä ja fyysistä kanttia suorittaa edes triathlonin puolimatka (uinti 1,9 km, pyöräily 90 km, juoksu 21.1 km).
Eipä tarvitse mennä ajassa kuin sata vuotta taaksepäin, niin ihan se naapurin perusjaska oli nykypäivän mittaristolla arjen-ironman. 100 vuotta sitten miesten energiankulutus oli tätä päivää roimasti suurempi. Jos tuon ajan energiankulutus muutetaan liikunnaksi, voidaan todeta, että tämän päivän arjen sankarin (miespuolinen) tulisi kävellä JOKAISEN työpäivän (ja myös viikonloppuna) päätteeksi noin 5 tunnin kävelylenkki.
Kuten herra Einstein on aikanaan todennut: kaikki on suhteellista!
Optimistisena loppuna voidaan todeta, että mikäli Joroisilla järjestettävän triathlon -tapahtuman osallistujamäärän kasvu noudattaa samaa käyrää, noussee suomalaisten keskimääräinen kunto parissa vuosikymmenessä 5 tunnin puolimatkan kuntoon.
Sitä odottellessa :)
T: Lasse
Jos sillä oli myös ovet jäässä, eikä päässyt ulos sieltä bemarista? Mutta oikeesti: hyvä&asiallinen kirjoitus jälleen kerran. Sitä voisi pohtia, tekeekö kuntohullut suoritteita itseään varten vai mitattavia asioita kilpaillakseen / verratakseen muihin. Kuntoilu on teknistynyt ja mittarivälineellistynyt paljon. Triathloniin ei kaikilla ole edes varaa paitsi uintiin kesällä?
VastaaPoistaHei anonyymi,
Poistaja kiitos kommentistasi!
Jäin itsenkin miettimään jäätyneiden ovien mahdollisuutta bemari -tapauksen osalta, mutta jotenkin kai kaverien täytyi päästä auton sisälle :) No, niin tai näin, toivottavasti postin vastaanottaja ei joutunut pettymään.
Olen itsekin paljon miettinyt esimerkiksi omaa suhdetta liikuntaan ja taas toisinpäin, liikunnan ja hyvinvoinnin suhdetta itseeni. Luulen, että kaikilla on tietyllä tapaa tarve vahvistaa identiteettiä ja sitä kautta myös egoa liikunnan avulla. Tavoitteet ovat hyvin erilaisia; toiset haluavat näyttää hyvältä, toiset haluavat, että tuntuu hyvältä ja toiset liikkuvat jonkin muun motiivin vuoksi. Minusta kaikki vaihdoehdot ovat ok, ja myöskin niin, että ihminen tekee meneillään olevalla hetkellä parhaita mahdollisia valintoja sekä ratkaisuja hyvinvointinsa parantamiseksi. Välillä ne tuntuvat olevan ulkoisen motiivin ja välillä sisäisen motiivin aikaansaamia. Kehollisuus ja siihen liittyvät paineet ovat viime vuosina kasvaneet. Kun liikuntaa ja hyvinvointia alettiin tuotteistamaan, niin ihmiset alkoivat tiedostamatta tuotteistamaan myös itseänsä. Tuunaamalla kehoa ja laittamalla "glitteriä" pintaan. Siinä joskus katoaa liikunnan antama nautinto ja joskus sitä kautta löytää uusia ulottuvuuksia.
Kuntoilun teknistyminen on tuonut paljon mahdollisuuksia ja lisännyt tekniikka orientoituneiden ihmisten tuloksellista liikuntaa. Runsas teknisten laitteiden / välineiden määrä ei kuitenkaan täysin korreloi pitkäaikaisten pysyvien muutosten kanssa. Mittarit ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä :)
Tsemppiä treeneihin!
T: Lasse
Sinun tekstejäsi on ilo lukea. Olin itse noin 6 vuotta sitten koiranulkoiluttaja ja liikunnanvihaaja ja ajattelin aina automaattisesti, että kun näin jokun hiihtävän tai juoksevan, että siinä taas yksi vähä-älyinen menee, en tiedä mistä ihmeestä tuollainen ajatusmaailma oli minuun tullut (luultavasti perintönä), no nyt on monta maratonia juostu ja triathlon on seuraava tavoite ja häpeäkseni pitää tunnustaa, että tunnen halveksuntaa, kun joku terve ihminen käyttää hissiä tai ajaa autolla kauppaan 400 metrin matkan.
VastaaPoistaEdellisen kysymykseen viitaten, itse ainakin taistelen kynsin, hampain ikääntymistä ja sen tuomia vaivoja vastaan, en halua vanheta, en halua olla löysä, en halua... :D
Hei Maarika!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi ja onnittelut uudesta liikunnan täytteisestä maailmasta! Wau!
Nostan hattua uudelle suhtautumiselle liikuntaan liittyen. Suhtautuminen liikuntaan tapahtuu ajattelun ja sitä kautta uskomusmaailmamme kautta. Voi olla hyvinkin, että meille syntyy nuorena jokin sopiva uskomus, joka tukee liikunnan välttämistä. Kun tämän uskomuksen kanssa elää, niin oppii varmasti välttelemään liikuntaa. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä, milloin ja miten Sinun kohdallasi tapahtui käänne liikuntamyönteiseen arkeen?
Sporttia treeneihin,
T: Lasse
Moi Lasse!
PoistaOikeastaan muistan hyvin sen kevään, kun tapasin nykyisen kumppanini ja ihastuin ja rakastuin ja sitten selvisi, että hän onkin minua 10 vuotta vanhempi ja harrastaa lenkkeilyä, kuntosalia ja uintia ja eipä siitä ollut paluuta. Muistan ajatelleeni vielä ääneen, että minunkin pitää alkaa liikkumaan, jos se pitää ihmisen nuorena. Se oli sellainen pikakääntyminen ja sen jälkeen minusta tulikin ystäväni sanoin: evankelista, joka julistaa liikunnan ilosanomaa. :D
Kiitos samoin treeni-iloa!
Juuri näin Maarika,
Poistauskomuksemme muuttuvat itsellemme tärkeiden asioiden äärellä :)
Onnea sporttiseen suhteeseen ja liikunnan ilosanoman levittämiseen!
T: Lasse